Ahdistaa tämä vartalo. Välillä en edes pysty käsittämään, miten voin olla näin iso.. Käsittämätöntä.
Haluan nähdä taas luut. Kylkiluut, solisluut, selkärankaa..
Olen huomannut taas vanhoja helvetillisiä piirteitä, mitkä ovat tulleet hiljaa takaisin. En pysty tekemään juuri mitään, ilman, että ajattelen miten iso olen, mitä mun pitää syödä, miten saan enemmän liikuttua. En ole pystynyt myöntämään tätä itselleni, saatikka sitten lähimmäisilleni. Voisin vain repiä kaiken läskin mun kehosta. Voisin vaikka juosta itteni koomaan, lopettaa syömisen kunnes en enää jaksa.
Ehkä oon vaan valehdellut itselleni. Ehkä mikään ei ole muuttunut.
Ehkä mä ansaitsen tämän.
Ehkä mä loin itselleni suojan, joka piti mut turvassa, mutta en ikinä edes noussut pohjalta.
Ehkä mä olen taas omassa helvetissäni minkä luulin tuhonneeni.
Ehkä mä luovutan. Taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti