Precious

Muistan hyvin ollessani 15 -vuotias, miten en malttanut olla ajattelematta muuttoa omaan kämppään kun täytän 18. Voisin muuttaa Vaasan keskustaan, enkä alentuisi mihinkään valtion tukiin, vaan kävisin töitä, enkä asuisi yksin, vaan parhaan ystäväni kanssa. En jaksanut vanhempiani, olinhan jo kuitenkin mielestäni kypsä nuori aikuinen. Taisin hymyillä hieman kun kirjoitin tuon lauseen..

Muistan hyvin ajan, jolloin olin 17 -vuotias. Olin jo muuttanut äitini ja isäpuoleni kanssa Vassoriin. Masennus ja syömishäiriö olivat vahvistuneet, enkä voinut olla ajattelematta, että sitten kun muutan omaan kämppään, saan itse päättää mitä ruokaa ostan itselleni.. "En mitään." ajatteli 17 -vuotias minä.

Muistan hyvin ajan, jolloin olin 19 -vuotias. Asuin vielä äidin ja isäpuoleni kanssa. Enpäs muuttanutkaan ystäväni kanssa hienoon kämppään Vaasan keskustaan. En voinut olla ajattelematta muuttoa Tampereelle. Tai jonnekin muualle, kunhan vain pääsisin pois Vassorista, mutta ei enään Vaasaan. Ehkä jos pääsisin opiskelemaan Tampereelle, aloittamaan puhtaalta pöydältä?

Muistan hyvin juuri 20 vuotta täyttäneenä, kun sain puhelun Tampereen ammattiopistolta. Minut oli hyväksytty Tampereelle ammattikouluun. Olin melkein halkeamassa onnesta. Saanko vihdoinkin sen elämän mistä olen vain haaveillut? Saan uusia ystäviä sieltä, heilutan masennukselle, ahdistukselle ja syömishäiriölle hei hei!

Nyt olen 20 vuotias tamperelainen. Ne demonit, joista luulin pääseväni eroon muuttaessani tänne, seurasivat minua kuin kahleissa jalassani. Ahdistus sai minut vaihtamaan koulua puoleksi vuodeksi. Masennus on lievittänyt, kiitos parin kaverin ja poikaystäväni. Syömishäiriö on enimmäkseen vain läsnä peilin kautta. 

Mutta tätä kirjoittaessani ymmärsin jotain, mitä olen muutaman kerran kyllä ajatellut, mutta en ehkä niinkään ymmärtänyt aikaisemmin. Tämä oli mun tavoite n. 3 vuotta. Muuttaa Tampereelle. Ja melkein yhtä kauan haaveeni oli päästä opiskelemaan pintakäsittely alaa. 

Liian monesti olen ajatellut, voisi jo melkein sanoa tottuneeni ajatteleemaan, etten koskaan pääse näistä demoneista eroon. En pääsekään. En ehkä ikinä.

Mutta se ei saa hidastaa minua, tai elämääni. 

Ahdistus koulussa on luultavasti ensi syksynä se suurin kynnys, mikä on ylitettävä. Mutta kun on oikeaa tukea nostamassa, kurottaa tarpeeksi, niin että alkaa melkein sattua, niin pääsee sen yli.

Kyllä mä pystyn tähän. Mun on pakko.

Mä saavutan sen unelman nyt kun mulle on annettu se mahdollisuus.