pienin askelin

Viikko ilman uusia arpia. Pystyn tähän!

Vaikeeta silleen,  mutta sinnittelen.

Yks addiktio vähemmän.. Ehkä. Saa nähdä.

En tiedä miten kuvailisin tän hetkistä tilannetta,

oon oikeastaan menny parempaan suuntaan

syömisen suhteen, eikä mua ole edes (niin paljoa) kaduttanut

tai haitannut yms. joten tää on todella hassu

ja hämmentävä tunne.. 

Syön normaalisti, tai siis niin miten pitääkin.

En ole sinänsä oikein pelännyt jos ja kun

olen joutunut syömään vaikka päivä ruoan, ja olen vähän

löysännyt remmiä syömisten ja annosten suunnittelemiseen,

koska siis ennenhän en oikein voinut muuta

koulussa/ennen nukkumaan menoa tehdä, kuin

suunnitella kuinka ja mitä syön kun tulen kotiin

koulusta tai sitten kun herään aamulla. 

Tää on todella, siis todella outoa mulle..

Oonko mä parantumassa? 

No en kyllä vielä, ei se tule näin vain

sormia napsauttamalla.. Mutta ei tällästä

ole ennen ollut. En siltikään vielä pidä 

painostani, peilikuvasta tai edes itsestäni

millään tavalla. Se on tosi suuri este ylitettäväksi.

Saa nähdä, että onko tämä vain tilapäistä

ja tuleeko Ana takaisin laukussaan kaikki ne

katumusten ja epäonnistumisen tunteet.

Tosin, musta myös tuntuu, että tää tunne

tulee vain siitä koska en oo nähnyt mun kavereita

ja luokkaa nyt hetkeen, oon ollut kotona paljon,

niin sitten kun meen takas siihen perus -meininkiin

kun tämä tetti loppuu ja kun vain näkee kavereita

niin sit alkaa ahdistaa ja tajuaa kuinka mun kaverit

on laihoja ja mä olen valas niin siinä tulee taas se

pieni kipinä että en muutes enään syö.. 

niin ja gifyo on kiva.

Tosin en siltikään sano, että mulla on (ollut)

anoreksia koska eiköhän hei musta huomais

jos mulla se ois. Ei ole koskaan diagnosoitu

mitään että mulla olis anoreksia, tai edes

masennus yms. Eli siis diagnosoimaton

syömishäiriö. En edes tarvi mitään lääkärin

paperin palaa sitä ''todistamaan''.