Olenko itsekäs jos sanon että minusta tuntuu kuin minulla olisi enään äitini ja isäpuoleni, kaksi serkkuani ja mumma. Silti tunnen itseni yksinäiseksi vaikka minulla on monta rakastavaa ihmistä lähelläni ja joita minäkin rakastan. Mutta välillä tunnen syyllisyyttä siitä kun en ehkä näytä tarpeeksi että välitän. En halua tuntea itseäni heikoksi.. Tai jotain, en tiedä sitä sanaa. Ei sille kai ole sanaa. Olen vain se oudoin meidän suvusta, ainakin siltä tuntuu.
Mitä muuta voisi vielä tarvita tai kaivata, kuin niin ihanat ja tärkeät ihmiset elämäänsä? Ei mitään. Mutta jos he eivät kuulu jokapäiväiseen elämääsi, paitsi äitiä ja isäpuolta näkeekin jokapäivä mutta onhan minullakin sentään se omakin elämä - niin millaista se sitten on? Ei sitä osaa edes selittää. Se pitää kokea. Vaikken sitä kenellekkään tahtoisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti