I'm here, my soul isn't

Tiedättekö sen tunteen kun et vain tunne mitään? Se hetki kun katsot ympärillesi, mutta et ole juuri silloin siinä, mielesi ja sinä henkisesti olet poissa, jossain yksin. Katseesi on ikäänkuin, tyhjä. Lasittunut, kuin jokin maailmaasi mullistavampi asia olisi juuri järkyttänyt elämääsi. Vaikkei mitään olekkaan tapahtunut. 
 Näytät kuin joltain suurelta kysymysmerkiltä, mutta sinulla ei juuri ole mitään kysyttävää elämältä.

 Et ajattele, et juurikaan tunne mitään, mutta miten me sillä hetkellä vain jämähdimme siihen? Pitäähän meidän jotain silloin tuntea/ajatella? Luulisi ainakin. Mutta, en tiedä. Sinä hetkenä saatat kyllä tuntea... Pelkoa. Pettymystä. Vihaa. Jotakin. 

Mutta sen sijaan että pohtisit asiaa ja kierisit tyynysi kanssa kyynelten vallassa, jämähdät siihen paikkaan. Et halua sanoa mitään. Eristät itsesi asiasta, siitä hetkestä, sieltä paikasta, maailmasta yleensäkin. Fyysisesti siinä olet, mutta henkisesti olet jossain kaukana, yksin. Ehkä jollakin saarella, hiljaisessa ympäristössä. Tai jonkun läheisesi kanssa jonka seurassa olet aina tuntenut itsesi turvalliseksi ja tärkeäksi, mutta tämä henkilö ei enään ole maan päällä. 

-----

Mulle on monesti tapahtunut noin. Joskus se tapahtuu silloinkin kun olen ollut koko päivän ihmisten seurassa, jopa tuttujen ihmisten. Se kun kävelen rappuset yläkertaan, astun omaan huoneeseeni. Saatan katsoa ympärilleni huoneessani, jotenkin sitten tajuan että nytten olen yksin. Vihdoinkin, jollakin tapaa halusinkin vain päästä kotiin jos olin ollut vaikka katsomassa sukulaita, tai muuten vain ollut paikassa missä on paljon ihmisiä. Olet sitten vihdoin yksin, sitähän halusitkin? No ehkä. Halusit ehkä olla yksin, muttet tuntea itseäsi yksinäiseksi. Siinä on vissi ero.