Why me

Oon miettiny niin kauan miks just mulle tuli se syömisvamma, koska siis oisin voinu valita paremmin. Kuten kuka tahansa joka on siihen noidankehään itsensä saanut. 

Ilman sh:ta ja sen kautta tullutta masennusta, mun elämä olisi kuin ihan eri ihmisen. Mä olisin kuin ihan eri ihminen. Pystyisin ilman ahdistusta syödä julkisesti, en ajattelisi jonkin ruoan kaloreita yms. En edes osaa kuvitella elämääni ilman sh:ta koska se on ottanut haltuunsa koko mun elämän. Sen takasin saamine on ollut suurinta taistelua ikinä ja toivon että voitan sen vielä. Ikuisesti se ei tule katoamaan mun elämästä, mutta oikeat valinnat ja omat eikä Anan päätökset kertovat minun päässeen sh:sta. 
Vaikka kavereiden kanssa ja kotona syönkin selvästi ihan normaalisti, välillä kuitenkin tuntuu että jotkut ateriat ja ruoat ovat vieläkin pientä taistelua, eikä mun tarviikkaan aina sitä voittaa, kunhan en anna sen äänen päässä käskyttää ja päättää mun puolesta kaikkia asioita. Onneksi kuitenkaan ei ahdista kavereiden kanssa, se olisi jo liikaa.

Onneksi oon jo selvästi paremmalla tiellä. Ja paras tuki auttaa mua siinä pysymään. Välillä sortuminen/ratkeeminen syömishäiriössä on sallittua, kun tulee tunne luovuttamisesta.Vaikka joskus sortuukin skippaamaan aterioita yms, pitää muistaa ettei se johda huomaamattomaan luovuttamiseen. Mistä yritän pysyä poissa. Vaikeuksien kautta voittoon, joita tuntuu että on koko ajan. Yritän pitää itteni pystyssä, onneksi en oo yksin tän asian kanssa. :)

ps. löysin jotain niin järkkyä.

 ok ignooratkaa söpsöt enkeli kikkurat mitkä yritin taiteilla tossa vasemman puoleisessa kuvassa. Mitä meinaan nyt niin tuossa olin reilut 10kg alas nykysestä. Ja tuo oikeen puolimmainen on otettu joskus viime vuonna missä se oli n. 10kg ylös. Sinänsä noista ei näe suurta eroa mutta niissä kumminkin oli, sen tunsi kyllä silloin henkisesti ainakin.