Kuvailtiin ja flippailtiin koko ajan, sain kans hävetä niitä kahta ihan oikeesti koska "JÄNIS" ja Elisa on heti juoksees kuvaamaan ja Liisa melkee huutaa koko aja AWWWW. Itseasiassa oon tottunu jo tohon kaikkeen. :D
Ahdisti välillä ulkona ja ennen lähtöäkin, mä itseasiassa hidastin meidän lähtöö haha.
Oltiin rannalla se loppuilta ja Elisa meni heittään talviturkin, Liisa jänisti ja sanomattakin selvää - niin myös minä. Sielläki oikeesti oltiin iha hulluja ja ne kaks sekoili siellä vedessä. Ylläri, pari joutsenta ja niiden poikasta meni siellä vähä kauempana ja nää kaks heti "oh my god where's my camera?!" :D en kestä oikeesti
Sieltä lähettii sit takas Elisalle ja juteltiin taas kaikesta ja naurettii vedet silmis, koska meidän jutut ja oudot puheenaiheet.
Nukuttiin sit kaikki 3 sohvalla koska siellähän ei oo enään mitään muuta, ja pakko sanoo että ei mitään mukavinta, kai 0 h yöunia sen jo kertooki. Oikeesti, siis kukaan meistä kolmesta ei nukkunu, Elisa jotain aika vähän sai nukuttua. Siinä me jouduttiin sitten lähtee ennen 7 koska Elisa meni junalla takasin Hesaan ja me joudutiin sitte lähtee Liisalle. Mä lähin melkeen heti, siinä helvetinmoises kaatosateessa ajaan himaan. Matka Elisalta Liisalle oli jotain niin valittamista ja kiljumista + vitun aikasin viel johki kaatosateeseen niin ketään ei kauheesti naurattanu :D
Himassa olin hetken ylhääl tai yritin ees pysyä hereillä. Nukahin kumminki pariks tunniks, ihanku ois koomas ollu sen jälkeen tai jotain.
Nyt on vaan menty ahdistuksella ja mieli taas ku yhtä myrskyä, en tiedä mitä kertoa taas. Hassua, kun olin pari viikkoa jo parantumiseen päin ja postaukset oli jo iloisempia. Oon pahoillani, tää on vain niin helvetin raskasta ja vaikeeta, ei sitä osaa selittää kellekään.
Se on oikeasti niin, että vaikka olisit ollut 5 vuotta parantunut anoreksiasta tai mistä tahansa syömishäiriöstä/addiktiosta, tulee niitä hetkiä jolloin sun pitää oikeasti ajatella mitkä on niitä oikeita päätöksiä ja mitkä on ne seuraukset jos teet näin ja niin. Se on ikään kuin pieni sirpale sun ajatuksessa joka kulkee kaikesta huolimatta aina sussa. Se on osa sua, jos näin voi sen sanoa.
Ja niinkuin nyt mä, oon ollut yli vuoden tässä syömishäiriön noidan kehässä ja mulla voi olla jopa viikon sitä normaalia elämää ja syömiset menee hyvin jos oon vaikka kavereiden kanssa tai muuta. Ajattelen vain että kaikki on näin helpompaa ja paljon paremmin.
Mutta sitten viikon päästä alat taas ajattelemaan, mitä kaikkea söitkään viime viikolla kun olit niin positiivinen ja muuta. Katsot peilistä etkä voi ymmärtää, miksi olet niin kuvottava, mikset voi olla laiha. Ihmettelet kuinka ihmiset eivät sano ikinä mitään kun itsesi mielestä ainakin olet kaikkea muuta kuin laiha.
Sitä kaikkea, mitä syömishäiriöisen pään sisällä onkaan on todella todella vaikea selittää. Moni kuitenkin ymmärtää sen jos on itse ollut samassa pisteessä.
Mutta, tosiasia kuitenkin on että oon päässyt siitä pahimmasta ja sitä se tatuointikin meinaa. Jotenkin vaikea selittää mun tilannetta tällä hetkellä.
Vähän niinkuin että; Onko sulla anoreksia? -ei. Onko sulla syömishäiriö? -on
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti