pienin askelin

Mä oon jonkin aikaa yrittänyt elää ihan normaalisti, niinkuin nuorten pitääkin. Mutta en tiedä.. Tulee vaan kaikki taas mieleen, vaikka tosin eilen kun olin Liisan kanssa niin puhuin sen kanssa vaikka mistä. Meillä oli muutes ihan sairaan kivaa, nauroin pitkästä aikaa ihan hysteerisestikin meidän jutuille ku seottiin vähä kaikkialla.

Sinänsä syömiset ja ne jutut on mennyt ihan normaalisti, tavallaan. Masennus on vaan jotain niin.. liian raskasta, ja on vaikea selittää mistä se johtuu. Tavallaan mulla on vieläkin niitä itsemurha -ajatuksia mutta jotenkin taas ei. Ahdistaa kuitenkin kun ajattelen että muut pystyy olla nyt lomalla koko ajan yolo -meiningillä yms. ja yritän sen asian eteen tehdä jotain, koska oon näin nuori ja haluan elää niin aidosti niinkuin muutkin. Jos se olisi vaikka asia jossa onnistuisin. Mä haluan elää, en vain selviytyä.

Siltikin, en voi sille mitään että itseinho on yhä niin huipussansa.. Ihmiset vaan, ahdistaa vieläkin jotenki. Tän eteen en tiedä voinko tehdä mitään. Kyllä varmaan pystyisin..