pienin askelin

Kävin eilen Annelin haudalla. Mulla on kamala ikävä. Tuntui ihan kuin olisin pitänyt itkua sisälläni, mutta henkisesti itkin kuitenkin. Menin hetkeksi viereiselle penkille istumaan, ja huomasin oudon tunteen joka tuli kuin yhtäkkiä vain - Tunsin.. en mitään. En tuntenut mitään. Mä vain olin. Ihankuin olisin ollut ns. kuollut, koomassa tai jotain, mutta silti hengitin. Olin, mutta en ollut henkisesti juuri sillä hetkellä siellä. 

---

Oon muuten ajatellut monesti, että moni teistä varmaan ihmettelee kuinka avautuneesti voin puhua blogissani, kuitenkin kuvillani ja nimelläni. Pelkään että moni ottaa sen niin, että haluaisin koko maailman tietävän ongelmistani, että haluaisin huomiota. 
Noh, kysehän ei ole siitä, vaan siis melkein kukaan ei tätä ymmärrä, mutta kun kirjoitan, niin en sillä hetkellä ajattele ketkä blogiani lukee, vaikkakin kirjoitukseni menevät monesti itsetuhoisiin asioihin ja pidemmälle. Kyllä, oon tietoinen että ne asiat jäävät nettiin. Sittenpähän jäävät, osa elämää on sitten netissä, niinkuin miljoonien muidenkin ihmisten eli en ole ainoa. 
Kyse on niin vain itseni ilmaisusta, tunteiden purkautumisesta ja intohimosta kirjoittamiseen ja bloggaukseen. Tykkään kirjoittaa ja blogata, joten en pelkää kirjoittaa ajatuksiani tänne.Kirjoittaminen on mulle tapa käsitellä asioita joita selvittäisin vain huonoilla tavoilla. Kun kirjoitan, niin tuntuu kuin ei olisi sillä hetkellä muita. Kuulen, mutta en kuuntele. Vain minä ja koneen näppäimistö. 

Mutta muistakaa samalla tämä; moni, siis todella moni nuori ja aikuinenkin bloggaa tälläisistä ajatuksista, tekee videoita youtubeen, jopa facebookiin joskus jotain pientä kirjottelee, tai sitten päiväkirjaan. 

Yksi syy on myös tähän blogiin se, että muut joilla on samankaltaisia ongelmia voi samaistua, ja tietävät ettei ole yksin. Että on monia muitakin joilla on vaikeaa, joten voi aina saada sen tuen jota joillakin ei ole.