pienin askelin

Sentään tästä kaikesta paskasta oon oppinut yhden asian. En koskaan enää tuomitse ketään, en edes halua. Jos voisin pyytää anteeksi kaikilta niiltä joita oon sanonut nimellä tai toisella, ja muutenkin tuominut ne syystä tai toisesta, pyytäisin anteeksi. Vain koska joku on isompi, kasvoiltaan erilainen, hassu tyyli tai ei ole hetero, ei voi mennä tuomitsemaan sen perusteella. En mä tunne niitä ihmisiä. Ei nekään mua, niin hyvin. En edes katso pahalla niitä jotka tuomitsevat mut, heidän päätös, ei minun. Tuskin ketään joka tietää että olen heitä loukannut tms. ei tätä lue, mutta silti oon pahoillani.

Ymmärsin tämän siitä, koska joo moni mut on tuomitsenut, haukkunut sun muuta. Mutta etenkin se, kun katson itseäni peilistä, haukun itseni.. itken.. saan itseni maahan, siinä ymmärrän. Oon sanonut samaa paskaa (melkein, en nyt ihan) joillekin parille ihmiselle, joten jos minä oon saanut itseni itkemään, miten ne muut on reagoinut kun oon sanonut ne asiat? Ja mitä mä siitä hyödyn?

Kun siis ajatelkaa nyt.. Tyttö, jota sanot rumaksi yrittää laittaa itsensä joka päivä muiden ihmisten takia nätiksi kouluun. Tyttö, jota sanot läskiksi itkee yksinään huoneessaan katsoessaan peilin eteen.
Tai jotain muuta. Perhe ongelmia, sun muuta.. 

Tottakai kaikki ymmärtää ettei ketään saa tuomita. Mutta ei voi vaan sanoa niin, pitää ymmärtää se. Me kaikki tehään sitä koko ajan melkeen, jotkut huomaamattaan. Mitä se auttaa, jos sanoo "ei ketään voi tuomita, siis mä en ainakaan." sitten sä haukut jotakin säälittäväks tai jotain. 

Mutta yksi asia ei muutu. Vaikka kuinka joku vihaisi mua, mä en kuitenkaan oo sinänsä ikinä vihannut ketään. Oon monesti niin sanonut, vaikka ei olisi pitänyt kun en ole sitä tarkoittanut.

Ainiin, on mulla kaksi ihmistä joita vihaan. 2 serkkua ja setä. Mutta siihen on vitun hyvä syy, thank you for ruining my life until this day.